Nyt kun Tuomaksen intti aika alkaa olla 10 päivää vaille taputeltu, ajattelin tulla avaamaan tänne ajatuksiani tästä ajasta inttileskenä.
Ennen Tuomaksen inttiin lähtöö en ajatellut intti ajan olevan mitenkään kamala asia. Oikeestaan se inttileski ahdistus iski vasta sinä iltana kun Tuomas lähti armeijaan. Oltiin siinä vaiheessa seurusteltu vasta puoli vuotta eikä hirveesti oltu oltu erossa toisistamme. Heti armeijan alkuun Tuomaksella oli kuitenkin 2 viikon kiinni olo, jonka aikana nähtiin 4 tuntia kotiväen päivässä. Vierailupäivänä todellisuus iski kunnolla naamalla, olisin inttileski nyt vähintään 6kk.
Pari ekaa kuukautta inttileskeydestä oli hirveää, varsinkin siksi kun se aika sattui kirjoitusten ja lukuloman ajalle ja mulla oli aivan liikaa aikaa ajatella kaikkea turhaa. Sen jälkeen helpotti, jotenkin sitä oppi nauttimaan siitä omasta ajasta kun Tuomas oli armeijassa ja tietenkin siitä yhteisestä ajasta ja läheisyydestä tuli entistä tärkeämpää ja erikoisempaa. Vaikka alku olikin hankalaa on Tuomaksen inttiaika selvästi kasvattanut minua ja vahvistanut meidän suhdetta. Ilman kiukuttelua, itkupotkuraivareita ja mustasukkaisuutta ei olla selvitty niin tässä sitä ollaan viellä. 10 päivää jäljellä ja sitten saan mun miehen reserviin ja toivottavasti viellä tänne mun luo Ouluun. 9 kuukautta on vierähtänyt hurjan nopeasti vaikka aika tuntukin välillä matelevan.
Kaikille nykyisille ja tuleville inttileskille haluaisin sanoa että kyllä siitä selviää vaikka se alkuun onkin kamalaa! Opetelkaa nauttimaan omasta ja yhteisestä ajasta niin inttileskeyskin voi olla "mukavaa"!
